Nainen kuulee kellon raksutuksen kallon sisäpuolella, valo
tunkeutuu huoneeseen lautojen raosta, onko aika, onko kesä, hän luo nahkaansa,
ei tiedä mikä hänestä tulee, iho on kipeä unen läpi, kasvoille prässäytynyttä
surua on vaikea leikata irti. Hän on ajavinaan karusellia. Voisiko hän lisätä
vauhtia, tuskin pysyy kasassa, huojuu. Hän työntää päätä syvemmälle tyynyyn,
suru tulee, tyyny ei ole vihaajohtava materiaali, kenen höyhenistä se on? Onko
se niiden kuningatarten joiden päät hakataan poikki munintakauden jälkeen? Hän
mietti, mitä oli nähnyt päivällä: kaupungin, meren, hiekan ja asfaltin; linnut!
Röyhkeiksi yltyneet räyhälokit. Missään ei ollut ketään, mies ei katsonut häntä
silmiin, kukaan ei tiennyt kuka hän oli. Itku liimasi höyhenet yhdeksi kimpuksi,
yöllä ne jäätyivät kivikoviksi, siihen piti istuttaa hentoja alkuja, varret
murtuivat, kasteluvesi oli ruostunutta. Muuta myytävää ei ollut, häkin ovi oli
jo tähän aikaan kiinni, lippuluukku suljettu. Tähän nurkkaan ei näkynyt aamuja,
tähtiä, vammoja. Ne vain tuntuivat, unen läpi.
Nyt hän on puolipukeissa, osa höyhenistä on pudonnut maahan.
Aika tarttuu häntä niskasta, nykäisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti